Luku 1. Kotiinpaluu

 

Kun lähdin Leiriltä, äiti antoi minulle avainnipun. Nipussa on talon avain ja auton avaimet. Tiedän avaimien sopivan autoon, joka on talon edessä. Auton päälle on pudonnut oksia, ja ruoste on iskenyt helmoihin.

 

Kulkuväylä ovelle on raivattu. Veli on käynyt täällä ennen minua. Mietin, tarvitsenko ollenkaan avaimia. On isän peruja, että ovet pidetään kiinni. Kun vuosia sitten lähdimme, isä taatusti varmisti, että ovi on lähtiessä lukossa. Hymynkare nousee ajatuksesta huulilleni.

 

Painan varovasti vanhaa ovenkahvaa. Kuten arvelinkin, ovi on lukossa. Isän avainnippu on veljellä. Olisi äärimmäisen epätodennäköistä, jopa melkein mahdotonta, että kukaan tai mikään murtautuisi taloon. Silti velikin on lähtiessään tunnollisesti lukinnut oven. Avaan oven ja astun äänettömään käytävään, jonka tunnistan vain tarinoista. Olin alle vuoden vanha, kun lähdimme.

 

Äiti on usein kertonut siitä päivästä. Äitini ei pidä siivoamisesta. Hän sanoo, että me lapset veimme viimeisenkin halun siivota. Sinä päivänä äiti oli kuitenkin innostunut kantamaan petauspatjan ja muut petivaatteet ulos. Oli kymmenkunta astetta pakkasta, mikä oli sinä talvena harvinaista. Lämpötila oli koko alkutalven pysytellyt nollan tienoilla. Äiti hakkasi mattopiiskalla pölyävää patjaa ja näki, kun taivaanranta muuttui vihertäväksi.

 

Äiti on usein sanonut, että puhtaissa petivaatteissa nukuminen on parasta, mitä hän tietää. Sinä päivänä vain minä ehdin nukkua päiväunet tuuletetuissa petivaatteissa ja puhtaissa lakanoissa. Illalla ennen nukkumaanmenoaikaa lähdimme. En tiedä, miten äiti tiesi lähteä. Olen kysynyt, mutta äiti ei ole kertonut. Se on myös arvoitus, miten äiti sai isän lähtemään. Isä ei pidä muutoksista. Tuntuu käsittämättömältä, että minun isäni olisi vain pakannut perheensä autoon ja lähtenyt yöllä ajamaan. Isä on meistä se, jolle Leirille sopeutuminenkin on ollut vaikeinta. Ehkä se oli kuitenkin luottamus ja rakkaus äitiä kohtaan, joka sai isän lähtemään. Äiti tiesi, ja isä luotti äitiin.

 

Ajoimme kohti pohjoista. Ensin taloissa oli valoja. Sitten ihmiset kävivät nukkumaan ja valot sammuivat – näin minulle on kerrottu, lähinnä veljeni ovat kertoneet minulle. Omia muistikuvia minulla ei ole. Veljetkin nukahtivat jossain vaiheessa. Kumpikin muistaa oudon vihreän, joka taivaanrannassa seurasi koko matkan.

 

Veljien kertoman mukaan äiti sanoi matkalla, että meillä on vain 12 tuntia aikaa. Isä ajoi, vaikka oli väsynyt. Isäni ei koskaan viihtynyt muiden kyydissä. Äiti antoi isän pitää päänsä tässä, mutta pakotti ajamaan eteenpäin.

 

Aamunkoitteessa olimme jo Rovaniemen pohjoispuolella. Minä olin kuulemma viivyttänyt matkaa itkemällä. Veljien piti käydä välillä tarpeillaan. Minun vaippani oli märkä ja se piti vaihtaa silloin tällöin. Mitä ilmeisimmin ehdimme lopulta kuitenkin perille, koska minä seison tässä autiossa, pölyn peittämässä käytävässä. Satojen kilometrien säteellä ei ole yhtään ihmistä. Ajatus ei hätkäytä minua. Ensimmäisiä kuukausiani lukuunottamatta olen elänyt maailmassa, jossa ihmisiä on vain kourallinen.

 

Hengitän syvään ja astun pirttiin.